Takana viisi päivää Riian MM-kisoja ja viisi päivää kurkkia, miltä turnaus näyttää ruuduissa. Nykyään monikossa kun tarjonta tulee televisiosta, tietokoneelta, tabletilta ja kännykän näytöltä.
Tuttujen elementtien joukossa erottuvat uudet kamerakulmat. Ennen en muista nähneeni lajia näin monesta eri suunnista tarjoavasta kamerasta, joista osa vielä liikkuu tilanteen mukaan. Näille varovaista nyökkäilyä, vaikka hetkittäin meneekin sekunti hahmottaa, onko tuo pallossa nyt Savonen vai Salo. Viimeistään juoksutyylistähän Suomen pelaajat viimein tunnistaa.
IFF:n streamissa tarjolla ovat vain kentän äänet mutta kuvanlaatu ruudullani jostain syystä parempi kuin Yle Areenassa.
Yle kuitenkin tarjoaa kelpo selostuksen, vaikka joku maalivahdin vaihtaminen jäisikin huomaamatta tai power break näyttäisi aikalisältä. Näin kirjoittajan silmään suora selostaminen on kuitenkin niin vaativaa touhua, että sallisin useammankin stiplun.
Itse en olisi huomannut kentän mainostarroissa mitään outoa ellei asiasta olisi erikseen mainittu, mutta varsin moni on valittanut niiden haittaavan pelin seuraamista. Kotoisassa Salibandyliigassa asettelu on ainakin hillitympi.
Yleisö on nykyurheilussa tietenkin jo urheilijoiden veroinen osa showta, ja jalkapallon arvokisat taitavat olla ainoita, joissa jokainen peli vetää lehterit täyteen. Niin salibandyssa kuin vaikka jääkiekossakin isäntämaan ottelut kyllä vetävät, mutta aamupäivän kiihkeä Laosin ja Bulgarian mittelö onkin sitten isompi haaste. Lipuin ja kasvomaalauksin koristellut koululuokat ovat yksi apu, ja esimerkiksi aikanaan Saksan Weissenfelsissa ylpeä promoottori kehaisi saaneensa koko kaupungin koululaisille vapaapäiviä kisojen seuraamiseen.
Salibandyssa ei ole sentään FIFAn tyyliin heitetty ulos vääriin mainospaitoihin sonnustautuneita katsojia tai kielletty kuvaamasta ikäviä aiheita, mutta tavoitteet ovat toki joka lajissa samat. TV- ja muiden katsojien on nähtävä, että meneillään on mahtava tapahtuma, jonka katsomossa on jatkuvasti huikea meno. Tero Töyrylälle hengenheimolaisineen on jatkossakin luvassa mielin määrin näkyvyyttä, ja some-aikana tärkeää on muistaa myös jokaisen halliin saapuva potentiaali omana medianaan. Järjestäjien kannattaa tehdä tunnelman hienouden välittäminen koko maailmalle mahdollisimman helpoksi.
Villisti kannustavien fanien lisäksi kamera rakastaa hassuja setiä, herttaisia lapsia ja kauniita (nais)kasvoja, joita on nähty myös Riian lähetyksissä. Missä menee rajanveto satunnaisen lähikuvan ja amerikkalaisten aikanaan keksimän honey shotin välillä, onkin vaikeampi kysymys. Ainakin minihamosissaan palkintoseremonioiden koristeina keikistelevät neitoset on jo Ruotsissa jyrkästi tuomittu, ja kansainvälinen liittomme IFF on luvannut niistä luovuttavan kesken kisojen. 
Erätaukojen cheerleaderit ovat kuitenkin paikallisen järjestäjän asia, lisäävät. Sama aihe oli esillä jo 2008 Tshekin kisoissa, maassa, jossa on järjestetty muun muassa naissalibandypelaajien missikisa. Kulttuurieroja Euroopan leveysasteiden välillä näyttäisi yhä olevan.
Kunnon sankaritoimittajia on kisoissa nähty vasta niukasti, ja pelaajat ovat toistaiseksi olleet esillä jopa mediaväkeä enemmän. Siihen saataneen muutos viimeistään keskiviikkona kun Ylijohtava saapuu Riikaan. Pääkallon toimittajien yhteiskuvan kisa-areenalta näimme heti turnauksen aluksi, ja uskottavuuden kannalta se onkin paikallaan. Muistamme erään ruotsalaisen salibandymedian, jonka toimittajat aikanaan Euroopan Cupissa julkaisivat juttuja ”täältä Vantaalta”, vaikka joukkiota odottavat pressipassit pölyttyivät vielä hallin narikassa.
Tämän päivän urheilijat eivät onneksi ole enää sen varassa, kenet toimittajat valitsevat haastatteluun tai mitä kysyvät. Jokainen voi olla mediapersoona jos niin itse päättää. Kanadan joukkueesta löytyy 80 000 YouTube-tilaajan tähti Brandon Barber, ja Suomen joukkueen ykkönen ei voine olla kukaan muu kuin Peter Kotilainen? Joidenkin mielestä kisakomeettamme omintakeiset vastaukset englanninkielisissä haastatteluissa ovat katastrofi, mutta syytä huoleen ei ole. Sekä salibandy että suomalaisten kielitaito ovat 2016 imagoiltaan jo niin vahvoja, ettei Kotilainen pysty vaarantamaan kumpaakaan. Tavallista pelinjälkeistä kolmen kysymyksen haastattelua ei viisi minuuttia myöhemmin muista kukaan, mutta näitä katsotaan, jaetaan ja kommentoidaan yhä uudelleen. Ja hymy huulilla.
Mika Hilska
Kuvat: IFF