Mistä Kurre tunnetaan? Riippuu keneltä kysytään. Salibandyn pitkäaikaisena vaikuttajana ainakin, mutta myös musiikista ja ehkä maahantuontibisneksestä. 50-vuotispäivänsä kynnyksellä Kurre muistelee menneitä ja esiin tulee ehkä jotain uuttakin.
Ne, jotka miehen tuntevat, tietävät, että Las Vegas on hänen sydäntä lähellä. Sen kasinohotellit hän tuntee yli 40 matkan kokemuksella. Rutiinia on kertynyt myös Viikinkien ja sittemmin SSV:n mestaruusjuhlien järjestelyistä. Lauantaina on taas juhlan aika, kun täyteen tulee 50 ajastaikaa.
Lämpimät onnittelut ensi alkuun merkkipäivän (6.10.) johdosta. Aloitetaan tutusti. Miltä nyt tuntuu, kun puoli vuosisataa taivalta on takana?
– Kiitos. Joku sanoi, että nyt ollaan lähempänä sataa kuin nollaa. Henkisesti tunnen itseni vielä kolmevitoseksi ja fyysisesti pari vuotta vanhemmaksi.
Sinulla on laaja ystäväpiiri ja kutsuja bileisiin on kuulemma lähtenyt satamäärin. Kuinka paljon väkeä on tulossa juhlimaan?
– Toivottavasti en ole unohtanut ketään ja kaikkia tuttuja ei voi kutsua. Nyt näyttäisi, että vähän yli 300 henkeä.
Siis mittavat järjestelyt ja puitteet. Milloin aloit suunnitella juhlia?
– Vaimo totesikin jo, että toisia viisikymppisiä ei lähde järjestämään. Varasin paikan (Kattilahalli Suvilahdessa) 10 kuukautta sitten. Ohjelman suhteen olen kunnianhimoinen, joten oli vaikea löytää sopivaa paikkaa. Mielessäni olen pyöritellyt juhlia vuoden verran.
Minkälainen Kurre-show on tiedossa, mitä voit kertoa ohjelmasta?
– Kukaan ei oikeastaan tiedä ohjelmasta mitään. Minut tuntien paljon show´ta on luvassa. Ohjelmanumeroita on ollut suunnittelemassa pieni ryhmä ja seremoniamestari hoitaa juoksutuksen.
Otit jo varaslähdön ja kävit pienemmällä porukalla suosikkikohteessasi Las Vegasissa. Ohjelmaan kuului päivittäinen taulukkosählytuokio. Minkälaiset olivat olosuhteet ja tiesikö siellä kukaan mistä pelistä on kyse?
– Toukokuun alkupuolella siellä tosiaan vierailtiin. Kahdeksana päivänä peräkkäin pelasimme sählyt Bally´s-kasinon tenniskenttäalueella. Jenkit on joissain asioissa aika byrokraattinen maa. Aloin pohjustaa ideaa siellä päässä puoli vuotta etukäteen paikallisen tuttuni kanssa. Suurin kysymys oli kun eivät tunteneet lajia. Minulla oli edellisellä reissulla mukana lapa ja salibandypallo. Sitten minun piti vielä vakuuttaa, että jos joku loukkaantuu, ketään ei haasteta oikeuteen.
– Hyvällä asenteella ottivat meidät vastaan ja kävivät useampana päivänä ihmettelemässä kun tenniskenttä muuttui salibandyareenaksi. Tein diilin, että kasinon yhteyshenkilömme otti maalit säilöönsä, joten jatkoa on mahdollisesti luvassa. Kuumin vuodenaika oli alkamassa, joten juomaa piti olla reilusti mukana, kun aloitimme aina iltapäivällä kolmen aikoihin.
Ok. Smalltalkista sitten muisteluihin. Mistä hetkestä lasket sähly-/salibandyurasi alkaneen?
– Kyllä siitä sellaiset 40 vuotta on, kun ryhdyimme pelaamaan pelaamaan pihapelejä. Jo silloin oli mukana tähän asti säilyneitä hyviä ystäviäni, jotka asuivat samassa pihapiirissä. Lahis (Marko Lahikainen), Hänniset (Mikko ja Matti) ja Myyryläiset (Antti ja Mikko), jotka kaikki ovat pelanneet liigatasolla.
– Salibandy alkoi varsinaisesti vuonna 1986, kun Lahikaisen Markon kanssa jätettiin salibandyjaoston perustamispaperit sisään Viikinkeihin, jossa muina lajeina oli jalkapallo ja jääkiekko.
Mikä sählyssä/salibandyssa teki sinuun suurimman vaikutuksen?
– Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että varmaan siksi, että olin huono luistimilla. Sählyssä ei tarvinnut miettiä että on skrinnarit jalassa. Taitoa ja paloa oli pelata.
– Pihapelejä pelasimme kymmenisen vuotta, ja olin jo täysi-ikäinen kun lopettelimme. Kun toiset lähti uutenavuotena bilettämään, me pelattiin 25 asteen pakkasessa. Sählypalloja halkeili niin paljon, että käytettiin kumisia palloja. Sählypallot säästettiin kesälle.
Mistä saitte ensimmäiset välineet?
– Ekat maila- ja pallosetit tuli jonkun pojan vanhemman mukana Ruotsista. Ne oli niitä letkuvartisia. Meitä oli sellainen 20 kaverin porukka.
Vuonna 1986 Viikingit aloitti salibandytoiminnan ja loppu onkin kappale salibandyhistoriaa. Kaveriporukasta on sittemmin kasvanut seura lajin huipulle. Miten vakavasti aluksi suhtauduitte salibandyyn vai oliko kyse vain hauskanpidosta uuden lajin parissa?
– Sekä että. Se oli hauskaa ja samalla intohimoista. Muistan, että kaikki luopuivat muista lajeista ja keskittyivät salibandyyn. Useampi niistä kavereista pelasi maajoukkueessakin. Ekat treenivuorot olivat Malmilla ja Viikissä.
Minkälainen olit pelaajana, paras saavutuksesi?
– Sanotaan näin, että parhaimmat meriitit ovat tulleet taustoissa. Pelaajana minulla oli ja on voittamisen tahto. En ole koskaan oikein osannut pelata leikkimielellä oli panos mikä hyvänsä. Tavallaan se on vähän huonokin piirre.
– Kääntölämäri lähti hyvin. Ammuin vielä muutama vuosi sitten sillä tyylillä lähes sadan kilsan lukemat.
Milloin havahduit, että managerointi on ”juttusi”?
– Se tapahtui kahdessa osassa. Viikingit-juttu alkoi karata käsistä. Oli monenlaista mielipidettä ja moneen suuntaan vetäjää. Niin ei voinut jatkua ja kun noustiin liigaan (1991), niin päätin, että otan ohjat käsiini. Painostin Lahikaisen Markoa, joka pelasi ja valmensi, että keskittyisi vain yhteen hommaan paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. Tässä tapauksessa valmentamiseen.
Bisnes on ollut sinulla verissä nuoresta pitäen. Myit kuulemma salibandymailoja ”hyvällä katteella” kavereillesi, kunnes joku tajusi, että niitä saisi halvemmallakin. Kerro tästä.
– Kerroin kavereille, että kenenkään ei kannata lähteä hakemaan mailoja Ruotsista, vaan että saatte ne kätevämmin mun kautta. Temppelikadulla Unihocin maahantuojana toimi Björn Holmberg. Menin hänen pakeille, mutta hän ilmoitti että myy mailoja vain tukuttain. Sanoin, että olen valmis ostamaan isompia eriä ja tehtiin diili. Löin mailoihin omat katteet päälle ja kaverit maksoivat mukisematta. Sitten joku hoksasi, että samoja mailoja, joista otin muistaakseni 90 markkaa, sai myös 50:llä. Perustelin, että mun mailoihin kuului palvelulisä, kun toin ne kotiovelle saakka.
Itä-Helsinki ja eritoten Vuosaari oli aikanaan salibandyn Mekka, jossa vaikutti kaksikin menestynyttä seuraa (Viikingit ja SSV). Miksi juuri siellä?
– Tästä ei ole päästy selvyyteen. Olimme kaksi kilpailevaa leiriä. SSV:tä pyörittivät Markku Suomela ja JP Anttila ja meillä minä ja Lahis. Eikä meillä ollut yhteistyötä. Olimme veriviholliset ei-niin-vakavassa merkityksessä. Tunteet kävivät kuumina kentällä ja sen ulkopuolella. Muistan, että katsomossa naisetkin olivat jakautuneet eri leireihin. Latausta ei puuttunut.
Puuttuvatko tämän päivän Salibandyliigasta suuria tunteita herättävät paikalliskamppailut?
– Fuusion (Viikingit ja SSV yhdistyivät vuonna 1999) jälkeen derbyt siirtyivät akselille SSV-Espoon Oilers-VFT (Vantaa). Jos tunteenpalon kautta ajattelee, niin nyt ei ole ihan samanlaista latausta. Nythän pääkaupunkiseudulla on neljä liigajoukkuetta ja kaikilla peleillä iso merkitys.
Viikingit oli pitkään joukkue, jonka olisi pitänyt voittaa ensimmäinen Suomen mestaruus jo ennen vuotta 1998. Kohdallanne puhuttiin ”kirouksesta”. Minkälaiset paineet tästä keräytyivät?
– Jo 1995 ryhdyttiin puhumaan mestaruudesta meidän osalla. Että vaikka rosterin olisi puolittanut, niin kummatkin olisivat voineet voittaa. 1997 oli jo lähellä, mutta viidennessä finaalissa tuli häviö VFT:lle.
Sittemmin mestaruuksia on kertynyt jaettavaksi asti. Useampi kävi vuorollaan toteamassa teidät vahvemmaksi. Mikä kaikista on mieluisin tai tunteikkain?
– Pelaajat tykkää sanoa, että se ensimmäinen. Kyllähän ekan mestaruuden ratkaisseet kaksi viimeistä maalia nostavat vieläkin kylmiä väreitä. Kaikissa on kuitenkin jotain omaansa, eikä koskaan ole tullut fiilistä, etteikö niitä arvostaisi. Vaikka on osa on tullut ylivoimaisellakin tavalla. Töitä mestaruuksien eteen on aina tehty. Paljon.
Minkälaisia pettymyksiä olet kokenut salibandyssa?
– Olen tunneihminen. Kun elää vahvasti mukana, niin välillä saatan olla myrtsinä. Olen nähnyt äärettömästi vaivaa ja jos ei päästä tavoitteisiin, niin se näkyy. Kuten voitot, myös tappiot kuuluvat elämään.
Mitä olet oppinut vastoinkäymisistä?
– Haettu vain lisää nälkää. Aina sitä on ollut. Ei muuten oltaisi oltu 11 vuotta mitaleilla peräjälkeen.
Olet tunnettu tempauksistasi pukeutumalla milloin mihinkin kostyymiin mestaruuksien ratkettua. Eleitäsi on arvosteltu mauttomiksi. Onko mestaruus vain pelaajien juhla vai kyse kateudesta?
– Suhtaudun asiaan kuten Dean Martin: kirjoittakoon mitä kirjoittavat, kunhan kirjoittavat. Ovat ne mestaruudet yhtä lailla huollon ja valmennuksen juhla. Se on osoitus siitä kuinka paljon on tehty duunia. Nautin ja haluan herättää huomiota. Ei kritiikki minua heilauta. Omat pelaajat eivät ole tästä moittineet. He tietävät minkälainen Kurre on ja miten juhlat jatkuu.
Miten olet hyödyntänyt liike-elämän tietouttasi liigaseuran pyörittämisessä?
– Aika paljon, koska teen kauppaa kiinalaisten, amerikkalaisten ja ruotsalaisten kanssa. Puolileikillään olen sanonut, että 50 prossaa pelataan kaukalon ulkopuolella. Vaikka on nuoria ja vanhempia kavereita mukana, psyykkaan ja sparraan heitä. Osaan vaatia ja antaa piiskaa, enkä ole koskaan hyväksynyt ”neppailua” ja sooloilijoita. Pelaajia on vuosien saatossa käynyt kuulemassa kunniansa toimistollani, jos eivät ole hoitaneet asioita kunnolla. Pelillisiin asioihin en puutu.
Käsi sydämelle. Uskoitko aikanaan, että salibandy kasvaa näin suosituksi lajiksi?
– Salibandyliiton liittohallituksen puheenjohtajana tein radikaalin teon ja vuokrasin ekan toimiston Nervanderinkadulta. Hallitus piti jopa kahdeksantuntisia kokouksia, vaikka asioita oli valmisteltu hyvin. Minulle tultiin sanomaan miten viitsin käyttää aikaani ”tähdenlentoon”. Tulokset kuitenkin olivat näkyviä. Joka kokouksessa hyväksyttiin lukuisia uusia jäsenseuroja ja käsiteltäviä asioita oli paljon.
Miten ajauduit liiton luottamustehtäviin?
– Soitin liiton silloiselle puheenjohtaja Pekka Mukkalalle (kuvassa oik.), joka pyysi mukaan toimintaan. Aluksi olin vuoden hallituksen jäsenenä ja sitten minusta tuli liittohallituksen puheenjohtaja ja Pekka toimi liiton puheenjohtajana. Titteleillä ei ole niinkään merkitystä. Meillä oli hyvä ja aktiivinen tekijäjoukko hallituksessa. Oli Marjo Liljelund, Klaus Krokfors ja Esa Lamminsalo ja monia muita.
Lajimarkkinointia tehtiin omintakeisella tavalla 1990-luvulla.
– Ystävystyin Pertti ”Spede” Pasasen kanssa, joka tuki suomalaisia osaajia ja oli yrittäjä itsekin. Olin vieraana Speden Speleissä, joka oli suosittu tv-ohjelma aikanaan, kaikkiaan viisi kertaa. Puhuin ekan kerran jälkeen hänelle salibandysta, jonka jälkeen neljässä tai viidessä ohjelmassa kilpailuosioina oli salibandya tavalla tai toisella. Vein välineet kuvauksiin. Spedehän oli äärimmäisen kilpailuhenkinen ja ehdotteli kisailijoille 1, 2 ja 3 tonnin (markkaa) haasteita, mutta säbäkisassa hän ei ottanut haastettani vastaan.
Lähtisitkö vielä mukaan liiton luottamustoimiin, jos pyydettäisiin?
– Käännän mieluummin niin päin, että viisi kertaa minua on pyydetty mukaan politiikkaan ja joka kerta olen kieltäytynyt. Luojan kiitos.
Olet onnistunut pelaajavärväyksissäsi hyvin vuosi toisen perään. Kerro reseptisi?
– Se on luottamus. Piiri on pieni ja pelaajat puhuvat paljon keskenään. Hoidan sen minkä lupaan. Ne, jotka tuntee mut, niin tietävät, että aina pelataan kirkkaimmasta. Haluan, että koko organisaatio on osaavaa, kunnianhimoisia ja nälkäisiä. Huoltajista alkaen. Jos olet sisällä SSV:ssä tiedät mitä se tarkoittaa, jos et ole, niin et tiedä.
Mikä voisi olla seuraava suuri tavoite salibandylle?
– Niin monessa asiassa on menty eteenpäin. Sosiaalisen median haltuunotto on hyvä asia. Mutta haasteet liittyvät olosuhteisiin. Tietyille paikkakunnille tarvitaan modernimpia salibandyhalleja. Ei tarvitse olla hartwall-areenoita, vaan pienemmätkin käyvät. Seuroissa ja liitossa on hyviä tyyppejä tekijöinä ja olemme vakuuttaneet markkinat. Näihin hankkeisiin tarvitaan hyviä kumppaneita, siten kaupungitkin lähtevät helpommin mukaan rahoitusratkaisuihin.
Jo 1990-luvulla puhuttiin salibandyn medianäkyydestä ja lajin arvostuksesta. Samat teemat pyörivät keskusteluissa edelleen. Millaisena näet tilanteen, jos vertaat sitä esim. 2000-luvun alkuun.
– Tein paljon tämän eteen Viikkareissa ja liitossa. Monta lajia on ohitettu. Alussa ongelma oli, että vanhan koulukunnan toimittajat eivät halunneet ottaa lajia vakavasti. Nyt salibandy on ”sisäänajettu” ja toimittajat jo tietävät ja ymmärtävät lajista enemmän. Sosiaalinen media, nettilähetykset ja Yle-yhteistyö on hyvä paketti. Haasteena ovat kaupalliset kanavat, joilla on lajivalikoimansa, joiden oikeuksista on maksettu iso raha. Tavallaan ymmärrän tämän. Se on bisnestä. Mutta koskaan ei kirjoiteta tarpeeksi. Näin se on muissakin lajeissa poislukien jääkiekko ja fudis. Suunta on oikea. Salibandylla on hyvä imago ja meitä arvostetaan puhtaana lajina.
Mitä mieltä olet yhteen finaaliin siirtymisestä keväästä 2016 lähtien?
– Olen pitkään ollut sitä mieltä, että se on tulevaisuuden asia. Vielä ei olla vielä valmiita siihen. Ongelma on, jos finaalissa pelaa, kaikella kunnioituksella, maakuntajoukkueet ja loppuottelu pelataan Helsingissä, niin miten mahtaa käydä. Olisin kokeillut mieluummin paras seitsemästä -järjestelmää. Saako yksi finaali saman näkyvyyden kuin vaikkapa seitsemän ottelun sarja.
Mitä haluaisit vielä saavuttaa salibandyssa?
– Voittamiseen ei koskaan kyllästy.
Jäätkö koskaan eläkkeelle salibandysta?
– Tätäkin on spekuloitu. Olen miettinyt, mutta en ole tehnyt päätöstä lopettamisen kuin sen suhteen olenko mukana 10 tai 20 vuoden päästä. En halua sitoa itseäni liikaa, mutta kun olen mukana, teen sen aina täysillä.
Sinulla olisi paljon kerrottavaa salibandysta ja muustakin elämän varrelta. Onko suunnitelmissa kasata elämänkertaa?
– Eilen toisessa haastattelussa sanoinkin, että elämänkerta oli tarkoitus saada jo tähän saumaan. Se on kuitenkin vielä suunnitteluvaiheessa. Muistion ja muistojen keräily on menossa. Minulla on rikas historia, josta olen kiitollinen. Bisnes, huippu-urheilu ja viihdeala. Osin myös missimaailma. En osaa sanoa aikataulua, mutta niistä olisi mukava kertoa.
Harva tietää, että olet myös backgammonin suuri ystävä. Mikä siinä viehättää?
– Se on laji, jota on pelattu Egyptissä jo 1600-luvulla ja MM-kisat pelataan joka vuosi Monte Carlossa. 1980-90-luvuilla backgammon oli viihdetaiteilijoiden peli. Spede Pasanenkin on voittanut siinä Suomen mestaruuden. Se on noppapeli, mutta enemmän kuitenkin järkipeli.
– Liian vähälle sen pelaaminen on jäänyt. Kun lennän Hongkongiin niin Finskin järjestelmässä on backgammon. Siinä vierähtää kolme-neljä tuntia mukavasti.
Saavutuksia tai tavoitteita tällä saralla?
– SM-kisoissa olen kerran ollut kahdeksan sakissa ja PM-kisoissa 16 joukossa. Tavoitteena on vielä voittaa Suomen mestaruus tässä pelissä. Opetin aikanaan Kirsin (vaimo) pelaamaan ja monet riidat on saatu aikaan. Nykyään pelaan tyttäreni kanssa.
Mikä rooli musiikilla on nykyään?
– Taas suurempi. 10.10 ilmestyy 7. albumini, ”Suuri mahdollisuus”. Tein sitä neljä vuotta Maki Kolehmaisen kanssa. Luvassa on popimpaa ja kansainvälisempää meininkiä. Keikkojakin on, ei tosin samaan tahtiin kuin 1990-luvulla, jolloin tuli tehtyä n. 100 keikkaa vuodessa. Musiikki tasapainottaa ja on irtiotto muusta.
Olet myös suuri viinien ja eritoten Rose-laatujen ystävä. Mikä viineissä kiehtoo?
– Tämäkin menee nuoruusvuosille 1990-luvulle kun käytiin kavereiden kanssa matkoilla. Kerran Ibizalla tutustuin espanjalaiseen tyttöön, jota kävin tapaamassa hänen kotimaassaan. Siellä se kiinnostus viineihin alkoi. Rosen osuus taitaa olla 5-10 % viinimarkkinoilla. Maailma on täynnä viinejä. Kun en löytänyt mieleisiäni, päätin alkaa tuoda itse maahan. Sitä on jatkunut viitisentoista vuotta. Viinit on mielenkiintoinen harrastus.
Kuinka suuri on viinikokoelmasi?
Tahko ja Karhusaari yhteenlaskien n. 3500-4000 pulloa.
Loppuun vielä ”Arto Nyberg -osuus”. Mitä tulee mieleen ensimmäisenä.
Grande-voitto? (taulukkosählyn eli Pistemestarin lopuksi pelattava finaali)
Ehdoton.
Kääntörannari?
Oma hitti.
Siden ennätys? (yksi piste minipelien jälkeen)
Ikuinen.
Jäit sateen taa?
Unelman täyttymys.
Frank Sinatra?
Legenda.
Karhusaari?
Unelmakoti.
Nurmikonleikkaus?
En tykkää.
Miss Suomi?
Aina tykännyt.
Mikä biisi? (omasta tuotannosta ei saa valita)
Otetaan tuosta läheltä. Frank Sinatran ”My way”.
Kuvat: Jari Turunen, Kurren kotisivut ja arkisto.