Peter Kotilainen on peli-iltoina todellinen supersniper, arkityössään päiväkotilainen.
Peteeeeee!!!!
Peter Kotilainen saa innostuneen vastaanoton palatessaan työpaikkaansa, Jyväskylän Äijälänrannassa sijaitsevaan päiväkoti Amiraaliin.
Kotilainen, 22, on ollut poissa arkisesta aherruksesta lähes kuukauden päivät. Ensin Suomen salibandymaajoukkueen MM-viimeistelyleirin, Teneriffan lämpöleirin, sitten Latviassa pelattujen MM-kisojen takia. Kisoja seurannut viikko meni aluksi hyvin ansaitussa juhlahumussa, sitten sairastaessa.
Keskiviikkona, floorball.fi:n seuratessa maajoukkueen ja Happeen laitahyökkääjän päivää, tämä oli pitkän tauon jälkeen kolmatta päivää töissä. Isossa päiväkodissa kaikki eivät olleet vielä ehtineet nähdä tuoretta maailmanmestaria. Sankaria, joku voisi sanoa.
Tosin näille lapsille Kotilainen, tuttavallisesti Pete, olisi ihan samanlainen sankari ilman viimeaikaisia saavutuksiaankin. Ihan sama Pete.
Päiväkodin aikuisilta Kotilainen saa ansaitut onnittelut, mutta arkea MM-kulta, MM-kisojen pistepörssin voitto ja valinta kisojen arvokkaimmaksi pelaajaksi eivät muuta.
”Mä en löydä mun lelua!”
”Mun sukat on märät!”
”Saako mennä kannelle?”
Kotilainen auttaa kadonneen lelun löytämisessä, kyselee varasukkien perään ja ottaa selvää, kenen vuoro on päästä ”kannelle”. Merirosvohenkisesti sisustetussa päiväkodissa huoneet on nimetty laivan osien mukaan, ja kansi on iso vapaan leikkimisen ja pelailun huone.
– Miten teillä voi aina olla lelupäivä? Miksei mulle ole kerrottu, Kotilainen jutustelee lasten kanssa.
Joku sentään puhuu salibandystäkin.
– Mä oon nähny ainakin sata kertaa kun sä pelaat. Sulla on aina se panta päässä, eräs poika tietää.
Lapset tekevät itseään kiinnostavista asioista yllättävän tarkkoja huomioita.
– Jotkut vanhemmat ovat kertoneet, että lapset matkivat tekemisiäni tosi tarkasti. Jos olen vaikka tehnyt pelissä maalin ilmasta, lapset ovat heitelleet palloa ilmaan ja yrittäneet osua siihen, Kotilainen kertoo.
– Eilen kaksi äitiä kertoi, että näiden tytöt olivat katsoneet kisoja, ja nyt kuulemma pelataan kotona innokkaasti. Aiemmin nämä tytöt eivät olleet kiinnostuneita urheilusta.
Siitä on jo syytä olla vähän ylpeä.
Kaikki paitsi pelaaminen on turhaa
Luvattu mikä luvattu.
Ei sillä, että tämän lupauksen täyttäminen olisi Kotilaiselle vastenmielistä. Päinvastoin.
Sen verran salibandyinnostus on Amiraalissa kohonnut entisestäänkin, että joukko poikia on halunnut päästä haastamaan maailmanmestarin sählypelissä. Eilen Kotilainen on luvannut, että tänään pelataan. Siis kaikki joukot kannelle.
Jaot ovat selvät.
– Me kaikki vastaan sä. Kun sä oot niin hyvä pelaaja.
Peli käynnistyy yhdellä kolmea vastaan.
– Otetaanko keskialoitus? Kotilainen kysyy.
Tietenkin.
Myös oikeissa peleissä pallo viedään Kotilaisen jäljiltä usein keskelle. Viime kaudella Kotilainen viimeisteli Salibandyliigan runkosarjan ja pudotuspelien 32 ottelussa 48 maalia. Tällä kaudella hän on osunut 13 liigapelissä 17 kertaa. MM-kisojen kuudessa ottelussa Kotilainen teki 10 maalia.
Usein hän vaatii palloa keskelle myös verbaalisesti. Kerrotaan, että yksi Kotilaisen lempilausahduksista on: ”Pallo keskelle ja pelataan sählyä.”
Tämä kertoo paljon hänen pelimiehen-luonteestaan. Hän haluaa pelata. Mieluiten vain pelata. Kaikki muu on hänelle hieman turhaa, vähemmän merkittävää ajanhukkaa.
– Esimerkiksi treenien alkukierrot eivät tunnu kiinnostavan Peteä yhtään. Hän voi syöttää niissä kuusi metriä ohi, eikä ole moksiskaan. Mutta pelille hän syttyy. Pete on luita ja ytimiä myöten pelimies, joukkuetoveri Jaska Kunelius kiteyttää.
Peli kannella jatkuu, ja Kotilainen saa neljännen vastustajan. Pelissä hän vielä pärjää, mutta muutoin lapsia on vaikea huijata.
– Älä anna armoa! yksi pojista huutaa.
Tosiaan. Tällä kertaa pelissä on pelkkiä poikia. Viereisistä huoneista tulee kannelle myös muutama tyttö, mutta nämä asettuvat huoneen päätyyn kasattujen sänkyjen päälle katsojiksi.
– Kyllä täällä tytötkin pelaavat, mutta he tykkäävät pelata mieluummin tyttöjen kesken, Kotilainen kertoo.
Sooloilijasta joukkuepelaajaksi
Neljän pojan joukkue pysyy sitkeästi niukassa johdossa, vaikka kaikki tähdetkin näyttävät olevan Peten puolella. Tämän kudit tuntuvat uppoavan vähän onnekkaidenkin pomppujen kautta…
Kun peliin liittyy viides poika, Kotilaisen olot alkavat käydä tukaliksi. Tilanteessa on hauskaa symboliikkaa. Usein myös oikeissa peleissä se viides vastustaja on ollut Kotilaiselle liikaa.
Hänen pelaamistaan on näihin päiviin asti leimannut, hyvässä ja huonossa, vahva katupelitausta. Isoveljiensä Panun ja Paulin sekä naapurin poikien kanssa Jyväskylän Kangaslammen pihoilla pelatessaan Peter joutui opettelemaan, miten pelissä selvitään yksin.
Näiden kokemusten ansiosta hänellä on hämmästyttävä kyky luikerrella pallo lavassaan vapaaksi paikoista ja tilanteista, joissa sen pitäisi olla käytännössä mahdotonta. Kolikon toinen puoli on se, että usein hänen pelinsä näyttää siltä, kuin hän ajattelisi, että hänen tosiaan on tehtävä kaukalossa kaikki yksin. Tosipeleissä on usein nähty sama tilanne kuin nyt. Kolme vastustajaa menee vielä helposti, neljäs tuo jo haasteen, ja viidenteen meno usein pysähtyy.
MM-kisojen aikaan moni yllättyi positiivisesti siitä, miten hyvin Kotilainen sopeutui maajoukkueen pelitapaan ja käytti viisikon muita pelaajia hyväkseen.
– Tiedän, että se mietitytti valmentajiakin etukäteen. Ei mietitytä enää, Kotilainen sanoo.
Hän myöntää, että pelasi MM-kisoissa kokonaisvaltaisinta salibandyään koskaan. Moni tulkitsee tämän johtuneen siitä, että maajoukkueessa, huippupelaajien ja vahvojen persoonien joukossa, Kotilainen pysyi paremmin ”ruodussa” eikä oikein uskaltanutkaan sooloilla. Tässä on korkeintaan osa totuutta.
– En allekirjoita tuota yhtään. Pete on viimeisen päälle joukkueen mies, mutta moni vaan ei sitä näe, Happeen päävalmentaja ja Kotilaisen pitkäaikainen ”mentori” Seppo Pulkkinen sanoo.
– Toki puskeminen on ollut Petelle pieni ongelma, ja hänen viisikkopelaamiseensa on tietoisesti haettu parannusta seurassakin. MM-kisoissa kaikki naksahti kohdalleen. Se on normaalin kehitystyön tulosta, ja toisaalta tuon parempaa ympäristöä hyvän viisikkopelin toteuttamiselle ei voi olla, Pulkkinen näkee.
Kotilainen itse kokee asian samoin.
– Happeessa meidän juttuumme kuuluukin vähän enemmän haastaminen ja tietynlainen yksilöpelaaminen. Maajoukkueen ykkösketjussa pitää ajatella muitakin enemmän, siellä ei voi sooloilla. Pelipaikka voi lähteä aika äkkiä, jos ajattelee vain itseään. Tietysti Happeessakin pelataan joukkueena, enkä ajattele sielläkään vain itseäni. Mutta pelitavat ovat aika erilaisia.
Yksi pelitavan ero on, että maajoukkue pyrkii pysymään pallossa pidempään.
– Maajoukkueessa samassa ketjussa pelannut Tatu Väänänen on hyvä rytmittämään peliä. Tuli vähän huomaamattakin pelattua niin, että käytin palloa paljon hänellä, Kotilainen kuvailee.
– Olen ymmärtänyt, että jokaista tilannetta ei tarvitse ratkaista yksin, eikä peliä tarvitse ratkaista ensimmäisessä tai toisessa erässä. Voi myös liikuttaa palloa ja etsiä vielä parempia maalipaikkoja.
Nyt kannella käynnissä olevasta pelistä on helppo tehdä havainto, että vastustajajoukkueen viisikkopelissä olisi hieman hiomista.
– Voitte te välillä syöttääkin, Kotilainen vinkkaa pojille.
– Vielä vuosi sitten en olisi sanonut noin, hän murjaisee ja virnistää merkitsevästi perään.
Ei vapaata vangita voi
Pelin jatkuessa miesylivoima alkaa näkyä enemmän ja enemmän, ainakin tulostaululla. Ero kasvaa, mutta Kotilainen protestoi.
– Hei hei, tehän ette laske mun maaleja lainkaan, omanne vaan.
Sama havainto on tullut tehtyä kentän laidalla. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Kotilainen tuntee joutuvansa tuomarien epäoikeudenmukaisten päätösten kohteeksi. Nyt hän kuitenkin tyytyy kohtaloonsa sopuisammin kuin esimerkiksi viime kaudella muutamaan otteeseen nähtiin.
Syksyllä 2015 Kotilainen sai kaksi kertaa lyhyen ajan sisään punaisen kortin. Jälkimmäisen hän myöntää ansaituksi. No, tavallaan ensimmäisenkin.
– Siinä ensimmäisessä Stenfors (Lauri) ajoi minut puun takaa pystyyn ja putosin kenttään. Pallo jäi pyörimään jalkoihini, ja tuomari antoi minulle jäähyn maassa pelaamisesta. Huusin tuomarille ”-tun apina”, ja pihallehan siitä lähdettiin. Toisella kerralla tökkäsin Classicin pelaajaa (Jesse Ruokostenpohja) mailalla. Peruspoikkari.
Tuolloin Classic teki Kotilaisen viiden minuutin jäähyn aikana yhden maalin, ja nousi lopulta peräti kuuden maalin takaa 10-9-jatkoaikavoittoon.
Nuo tapahtumat antoivat monelle syyn tuomita Kotilainen lyhytpinnaiseksi äkäpussiksi, jonka kiukutteluista on joukkueelle lähes yhtä paljon haittaa kuin maaleista hyötyä. Harvempaa enää kiinnosti, että Kotilainen pyysi ottelun jälkeen nöyrästi anteeksi Ruokostenpohjalta ja kertoi katuvansa hölmöilyjään.
Viimeistään näiden tapausten jälkeen vastustajat alkoivat tarkoituksella hiillostaa Kotilaista, sillä nämä tiesivät, että hyökkääjän voi saada tolaltaan riittävästi ärsyttämällä.
– Aiemmin Pete saattoi mennä sellaiseen moodiin, että silmät vain pyörivät päässä, eikä hän ottanut mitään vastaan. Silloin Pete ei olisi kuunnellut, vaikka Jeesus olisi laskeutunut puhumaan hänelle, Kunelius kuvailee.
Kotilainen myös lopetti viime kauden pelikiellossa. Espoon Oilers pudotti Happeen pronssiotteluun neljännen välierän rankkarikisan maalilla, jota ei olisi pitänyt hyväksyä. Markus Bollströmin rankkarissa pallo liikkui selvästi taaksepäin, ja Happee-leiri purnasi osumaa kiivaasti. Kotilainen sai jälleen punaisen kortin, mutta tieto hänen pelikiellostaan kiiri Happeelle vasta kymmenen minuutia ennen pronssiottelun alkua. Kotilainen ei pidätellyt mielipidettään sosiaalisessa mediassa.
– Silloin otin myös vähän lämpöä. Piti antaa palautetta, että ei näitä hommia näin hoideta, hän hymähtää.
Kotilainen tunnistaa Kuneliuksen kuvaileman hahmon, mutta kertoo kasvaneensa myös henkisesti.
– Osittain maajoukkueen ansiosta ymmärrän pelistä enemmän. Eli mitkä ovat ihan junnumaisia juttuja, mitä voi tehdä ja mitä ei, ja miten antaa joukkueelle suuremman mahdollisuuden voittaa. Sellaisessa olen huomannut kasvaneeni.
– Siviilielämässäkin olen kasvanut, kun on opiskelua ja töitä. Mutta silti ne vanhat pirulaiset meinaavat aina välillä pelin tuoksinassa kaivautua esiin.
Pirulaiset?
– Kaikkia juttuja, mitä elämän varrelta on jäänyt. Huomaan, että ne näkyvät välillä.
Kotilaisen neljän veljeksen ja yhden sisaren katras joutui kasvamaan hieman epävakaissa oloissa. Jos ei nyt turvattomuudessa, epävarmuudessa ainakin. Perheen isä kärsi alkoholismista, ja aina lapset eivät tienneet, missä kunnossa isä kotona oli, jos oli. Varsinkin Peter, veljistä nuorin, on myöntänyt usein paenneensa epävarmuutta ulos ja purkaneensa pahaa oloa pihapeleihin.
– MM-kisojen aikana luin loppuun Marko Jantusesta kirjoitetun kirjan. Se oli karu tarina, mutta sen avulla ehkä ymmärsin isäämmekin vähän paremmin. Kirja syvensi ymmärrystä siitä, mitä alkoholismi todella on, Kotilainen sanoo.
Peter oli 9-vuotias, kun isä kuoli alkoholistien majapaikkanaan käyttämän talon tulipalossa. Viisi vuotta myöhemmin vanhimman veljen Pasin vaimo kuoli Kauhajoen kouluammuskelussa. Se oli suuri järkytys koko tiiviille veljessarjalle.
– Sen jälkeen ei kiinnostanut käydä koulussa senkään vertaa kuin aiemmin. Sama juttu meillä kaikilla. Paul ei käynyt koulua varmaan kolmeen vuoteen, Kotilainen kertoo.
Reilusta ikäerosta huolimatta Kotilaisen veljesten välillä on aina kulkenut kuvaannollinen, hyvinkin vahva napanuora.
– Me kaikki olemme eläneet tavallaan samaa elämää. Olemme jutelleet, että kaikki ne ongelmat, joita yhdellä on ollut, ovat tulleet toisillekin.
Maajoukkuekaveri Miko Kailiala murjaisi MM-kisojen aikaan, ettei ole varma, onko Kotilainen käynyt esikoulun jälkeen mitään koulua. Lausahduksessa on totta toinen puoli.
– Ysiluokalla oli aika paljon poissaloloja. Usein lähdin kyllä kouluun, mutten mennyt tunneille. Pyörin koulun käytävillä ja läheisellä ostarilla. Yläasteen päästötodistuksessani lukuaineiden keskiarvo oli 5,4. Ei mikään järin vahva pahvi. Vasta myöhään heinäkuussa kävin tekemässä biologian kokeen kahdestaan rehtorin kanssa, että pääsin luokalta. Aika täpärälle meni. Sama meno jatkui kauppiksessa, Kotilainen kertoo.
Kauden 2013-14 Kotilainen pelasi Paul-veljensä kanssa Tampereen Classicissa ja kävi samalla armeijan. Seuraavaksi kaudeksi hän palasi Happeeseen ja Jyväskylään. Samalla hän aloitti kouluttautumisen lastenohjaajaksi. Tälle tielle häntä kannustivat Seppo Pulkkinen ja tämän opinto-ohjaajana työskentelevä Merja-vaimo.
– Vähän siinä tarvittiin Sepon ja Merjan alkupotkua. Tiesin kyllä, että oli tarpeenkin alkaa opiskella jotakin. Tykästyin tähän alaan. Töissä on ollut mukavaa, mutta teoriapuoli on edelleen vähän takkuista. Mutta kun nykyään lähden kouluun tai töihin, en lähde enää ostarille pyörimään.
Pulkkinen on katsellut mielissään pitkäaikaisen suojattinsa kasvua niin pelaajana kuin ihmisenä.
– Peter on ottanut loistavasti vastuuta kokonaisuudesta. Selvää aikuistumista on tapahtunut. Se näkyy selvästi pelihommissakin.
– Mutta onneksi se sama Pete on säilynyt siellä sisällä. Hänen luonnettaan ja välitöntä, iloista persoonaansa ei saa vangita. Peten pitää saada olla Pete. Se positiivinen pilke silmäkulmassa viilettävä nuorimies, jonka kanssa toimiessa ei aina tiedä, mitä tapahtuu. Sen tietää, että tapahtuu, ja pääasiassa hyviä asioita, Pulkkinen luonnehtii.
Kolme euroa taskunpohjalla
Peli lähestyy vääjäämätöntä loppuaan, ja etumatkan kasvaessa pojilta alkaa sadella Kotilaiselle kovia haasteita.
– Jos me voitetaan, me saadaan sun mitali ja pokaali!
– Ja kultakenkä!
– Jep, älkää unohtako kultakenkää, Kotilainen virnistää.
Peli päättyy suunnilleen 23-11. Voittaja se on maailmanmestarillakin.
Pelin jälkeen suoritetaan asianmukaiset kättelyt.
– Me ollaan lapsimaailmanmestareita!
Vietetään yhden lapsen läksiäiset, kunnes on ulkoilun aika.
Eteisessä komeilee puuarkun päällä autenttisen kokoinen pahviversio Kotilaisesta.
– Tuota lasten on ollut vähän vaikea ymmärtää. Että esittääkö se minua. Samoin se on mennyt vähän yli ymmärryksen, että miten voin olla yhtenä hetkenä täällä, ja toisena hetkenä lapset näkevät minut telkkarissa, Kotilainen kertoo.
Hän istuu pahvi-itsensä viereen puujakkaralle ja alkaa auttaa lapsia kenkien, hanskojen ja kurahousujen pukemisessa.
– Paljonko sulla on rahaa, eräs poika tiedustelee.
Lienevätkö tarinat NHL-ammattilaisten palkoista kantautuneet pojan korviin.
– Kolme euroa.
– Häh? Kolme euroa! Mulla on kakssataaviiskytneljä.
Pahvi-Kotilaiseen on painettu myös neljän sponsorin nimet. Nämä halusivat tukea pelaajan matkaa kohti MM-kisoja.
– Osmo Kurki, jonka tytär on täällä päiväkodissa, tuli pari vuotta sitten katsomaan peliämme ja innostui meiningistä. Hän hommasi nuo sponsorit. Hieno homma, sillä muuten pelaamisesta ei saa rahaa, Kotilainen kiittelee.
Sponsorit myös saivat rahoilleen vastinetta.
– Olivat he aika liekeissä, kun MM-kisat päättyivät niin kuin päättyivät.
Kurki vaimoineen on nykyään vakionäky Happeen peleissä. Heillä on päällään paidat, joissa lukee kekseliäästi:
61
Päiväkotilainen.
Ammattilaisuus haaveena
Lapset on hädin tuskin saatu pihalle, kun Kotilaista kinutaan jälleen pelikaveriksi. Tällä kertaa lajina on jalkapallo. Pelikaverina on sama poika kuin kuulemma lähes joka päivä.
– Kyllä mä tästä alasta tykkään. En muuten olisikaan täällä kolmatta vuotta. Mutta en tiedä, onko se juuri tätä päiväkotihommaa, mitä haluan jatkossa tehdä. Tämä on, jos vähän rumasti sanoo, välillä vähän liukuhihnahommaa. Kuten esimerkiksi tuo kurahousujen pukeminen. Seuraava, seuraava, seuraava… Haluaisin, että pystyisi keskittymään yhteen lapseen enemmän.
Väkisin tulee ajatelleeksi Kotilaisen omaa lapsuutta. Silloin hän olisi ajoittain kaivannut enemmän huolenpitoa ja turvaa kuin ehkä sai. Veljekset ovat useaan otteeseen kiitelleet ”superäitiään”, joka piti kaiken kasassa, huolehti ja rakasti pyyteettömästi. Jotakin silti puuttui. Nyt Peter ja kehitysvammaisten perhekotia pitävä Pasi ovat hoiva- ja huolenpitoalalla. He haluavat olla turvallisia aikuisia lapsille.
– Olen mä sitä miettinyt, että onko meidän taustalla jotain tekemistä alan valinnan kanssa. Joku juttu siinä on, miksi tätä haluaa tehdä, Kotilainen sanoo.
Kotilaisen on määrä valmistua lastenohjaajaksi kesällä. Ainakin seuraavan kauden hän pelaa Happeessa ja aikoo keskittyä pelaamiseen hieman täysipainoisemmin. Nyt opiskelut ja työt vievät paljon aikaa.
– Jos yrittäisi vaikka saada jotain sijaisuuksia. Tampereella elin puoli vuotta niin, että elämässä oli vain sählyä. Nekin ovat pitkiä päiviä, kun ei ole muuta tekemistä. Ja jossain vaiheessa voisi olla kiva kokeilla pelaamista ammattilaisena.
Tällöin kyseeseen tulisivat lähinnä Ruotsi tai Sveitsi.
– Ruotsin liiga on tasoltaan parempi, mutta Sveitsi kiehtoo maana enemmän. Ja Ruotsissa tulee kuulemma todella pitkiä bussimatkoja.
Jutustelun lomassa Kotilainen pitää kirjaa kotiin haetuista lapsista. Moni vanhempi onnittelee maailmanmestaria. Päiväkodilla on tapana, että lähtiessään lapset käyvät kädestä pitäen kiittämässä päivästä ja sanomassa heipat. Erään tämänpäiväisen sählyvastustajan äiti on kotoisin Uudesta-Seelannista.
– Tuo äiti puhuu melkein pelkästään englantia. Meinaa jäädä jutut vähän lyhyiksi, Kotilainen sanoo.
Ja väläyttää taas tuttua pilkettä silmäkulmastaan.
Peliesitystensä ohessa Kotilainen sai Riian MM-kisoissa julkisuutta englanninkielisistä haastatteluistaan. Kisoissa pelipäivä oli Kotilaiselle ”just another börsday”. Nyt päätöksessä on ”tavallinen päivä konttorilla”.
Mutta mitä tälle päiväkotilaiselle merkitsee, että jo nyt, 22-vuotiaana, hän on saavuttanut pitkäaikaisen unelmansa? Sen, mistä hän on pitkään puhunut, ”uhonnutkin”, eli että hän haluaa voittaa kaiken mahdollisen ja olla maailman paras pelaaja.
– Niin… Onhan arvokkaimman pelaajan palkinto MM-kisoissa oikeastaan suurin mahdollinen henkilökohtainen titteli salibandyssä. Tuskin se ainakaan negatiivisesti vaikuttaa tulevaisuuteen. Sitä vaaraa ei ole, että alkaisin leijua ja olisin sen takia kohta ihan paska, Kotilainen naurahtaa.
– Eipä tämän suuruutta oikein ole ehtinyt sisäistää. Enkä osaa itse ajatella ja pitää sitä niin kovana juttuna. Ehkä hyväkin niin. Pelit jatkuu. Ja haluan vain pelata.
Teksti: Harri Pirinen.
Kuvat: Harri Pirinen ja Ville Vuorinen / MM2016.