Kommentti: Siivet aukesivat ja ne kantoivat

Suomi on jälleen salibandyn nuorten maailmanmestari kaadettuaan eilisessä MM-finaalissa Växjössä Ruotsin 7-4. Kiperin paikka kultaisella tiellä oli kuitenkin välierä Sveitsiä vastaan, ja kenttätasossa mainosaidan takana jännittänyt Mika Hilska kirjasi ratkaisupäivien tuntoja.

Kuusi minuuttia ennen välierän loppua Suomen maailmanmestaruus näytti kieltämättä olevan kaukana. Sveitsi johti sitkeästi 6-3 eivätkä edes Justus Kainulaisen, Joona Rantalan tai Heikki Iiskolan mailat saaneet palloja osumaan hullun lailla taistelevan punaisen puolustuksen läpi.

Tästä tulisi sittenkin Hampuri 2013 all over again. Se kerta, kun Suomen nimekäs U19-ryhmä peterkotilaisineen, nicosaloineen ja kristersavosineen osoittautui välierässä Sveitsin taistelevaa joukkuetta pienemmäksi.

Nuoret tähtemme eivät olleet nyt vielä valmiita voittamaan, luonnostelin päässäni kommenttia ja siihen loppulohdutukseksi muistutusta, mihin Kotilainen, Salo ja Savonen silti ovat sittemmin ehtineetkään.

Sitten Joona Rantala iski 4-6-kavennuksen ja toivo heräsi. Kun muistaa, miten monta kertaa sveitsiläisten taistelu on salibandyssa valunut Ruotsia ja Suomea vastaan lopulta tyhjiin, oli helppo arvata, että nyt tutisee. Maalikoosteesta kelpasi myöhemmin katsoa, miten Sveitsin puolustuksen ajatus sumeni, pallo alkoi vetää pelaajia magneetin lailla puoleensa ja hurja taistelu sekosi säntäilyksi vääriin suuntiin.

Juuri ne Kainulainen, Rantala ja Iiskola olivat sittenkin jo kypsiä voittamaan ja juuri he osuivat silloin kun oli viimeistään pakko.

(Ja okei, jos edes toinen niistä Suomen tyhjän maalin suuntaan lähetetyistä palloista olisi ollut tarkempi, tämäkin teksti saattaisi nyt olla aivan toisenlainen)

Jatkoajalle Suomi lähti taas suosikkina ja rankaisi yhä shokissa ollutta Sveitsiä tylysti. Ja että ottelun viimeiset kaksi kosketusta voittomaaliin ottivat kolmosketjun miehet, kertoi Suomen leveydestä.

Ansaittu voitto Suomelle. Sitä, oliko Suomi henkisesti vahvempi tai jaksoiko uskoa vai pelasivatko hyvin valitut ja hyvin valmistautuneet pelaajat kärsivällisesti vain omaa harjoiteltua peliään loppuun saakka, voidaan sitten spekuloida.

Alkusarjan 14-7-voitto Ruotsista oli myrskyvaroitus ja isännille shokki, mutta välierien tulokset tasasivat asetelmia finaaliin. Ruotsi oli hellinyt itseluottamustaan 9-4-voitolla Tshekistä ja saanut nähdä Suomenkin olevan horjutettavissa.

Finaalin suosikki Suomi toki silti oli, ja paikalla olevien eksperttien mukaan ansaitusti. Sveitsillä ja Tshekillä ei ole mitään jakoa Suomea vastaan ja Ruotsillakin korkeintaan hyvänä päivänä kaiken onnistuessa, kuului arvio ennen välieriä.

Jotain kertoo mieleen finaalin toisessa erässä hiipinyt pettymyksen tunne siitä, että komea 5-1-johto ei kasvanutkaan ihan kahden vuoden takaisten 13-3-finaalimurskajaisten malliseksi näytökseksi.

Ruotsilla ei ollut mitään palaa, ilmoitti tuplamaailmanmestarivalmentaja Heikki Luukkonen pelin jälkeen, mutta pakko myöntää, että omassa mielessäni häivähti hetken huoli. Kun absurdin tuplajäähyn myötä kavennuksen ja toivoa saanut Ruotsi nousi lukemiin 6-4, mietin, jaksaako Suomi vielä peittää isäntien sitkeästi hakemaa kämmenkanttia vai voisiko kaksi palloa onnekkaasti pomppia verkkoon asti.

Mutta kello kävi, ja Justus Kainulaisen puolihuolimattoman rennon näköisesti mutta tappavan tarkasti tyhjiin lähettämän niitin heilauttaessa verkkoa kaikki oli niin selvää, niin kaunista.

Kolme MM-kultaa viimeisistä neljästä nuorissa Suomelle, kolme viidestä miehissä.

Koko suomalaisen salibandyn yhteisiä mestaruuksia. Pihapeleissä taitojaan ja pelisilmäänsä hioneiden pelaajien, heitä aikanaan opastaneiden valmentajien, luottoa miehissä antaneiden edustusjoukkueiden luotsien, pelaajapolkuja ja aamuharjoitusmahdollisuuksia järjestäneiden valmennuspäälliköiden, rahoista ja vuoroista taistelleiden seuraihmisten, pelaajien perheiden, tulevien maailmanmestareiden kanssa ja heitä vastaan näinä vuosina pelanneiden. Kaikki he ja moni muu matkan varrelta olivat läsnä pokaalin noustessa, osa fyysisesti hallissa, osa pelaajiin jättäminään jälkinä.

Heikki Luukkosen ja hänen osaavan esikuntansa osa oli hioa viimeinen vire kohdilleen ja, kuten Luukkonen sanoi, saada jätkät sellaiseen lentoon, että uskalletaan avata siivet ja antaa mennä.

Se ei ehkä ollut pelipuhetta mutta se oli kauniisti sanottu. Ne siivet kestivät ja ne kantoivat.

Mika Hilska
Kuvat: Calle Ström / IFF

34471334066_b99e860919_z.jpg 

Jaa artikkeli