Ekakerta on aina erityinen.
Salibandya 30 vuotta läheltä seuranneena joudun nolona myöntämään, etten ole vielä nähnyt paikan päällä yhtäkään Superfinaalia. Tutut ovat kertoneet hienoja tarinoita Ruotsin, Sveitsin ja Tshekin kauden huipennuksista ja viime vuonna suomalaisestakin, mutta. Itsellä ei ole sattunut reissuja kohdilleen, ja vuosi sitten sairastin pahimmoilleen kotona, kun Classic ja NST juhlivat Hartwall Areenalla.
Mutta nyt, viimeinkin. Superfinaali, jota Ylen Mikko Hannula ohimennen ehdotti jo Oslon MM-kisoissa toukokuussa 2000.
Mitä odottaa?
Mä juoksen, juoksen, juoksen
sirkus on kaupungissa
saan nähdä, nähdä, nähdä
tähtiä
ja kääpiöt kans ja kaikkee muuta
villit pahvihevoset
liian kauniit merimiehet
enkeleitä ilman silmälaseja.
Ehkei ihan Yarin visioimaa näytöstä eikä yksisarvisiakaan, mutta jotain erityistä odotan.
Isoja otteluita vaikkei välttämättä kauden kontrolloiduimpia eikä hiotuimpia. Sen verran tuntuu jännitys peliä sotkevan MM-finaaleissakin.
Ja showta, vaikken vielä tiedäkään, kuinka isolta osalta päivääni se huomenna tuntuu. Olenhan kasvanut niinä vuosikymmeninä kun urheilutapahtuma oli peli, puupenkki ja nakit ilman mukia. Konsepti, joka 2010-luvun urheilumarkkinointigurujen mukaan kelpaa korkeintaan varoittavaksi esimerkiksi.
Sen tiedän, että huomenna kaikki tapahtuu melkein liian nopeasti, jotta kokonaisuuden ehtisi kokea ja rekisteröidä. Kuten kirjoittaa Innebandymagazinetin konkari Magnus Fredriksson kolumnissaan Många intryck – ont on tid. Samoin kuin MM-kisoissa turnausviikko alkaa leppoisana mutta finaaliviikonlopun tullen siirrytään kuin Tähtien sodassa yhtäkkiä hypernopeuteen. Joka hidastuu normaaliksi vasta, kun kaikki on ohi ja siivoojat keräävät tyhjien penkkirivien välistä roskia.
Ja sen tiedän, että lauantaina kirjoitetaan taas uusia lukuja suomalaiseen salibandyhistoriaan.
Luulen, että Classic juhlii kahdesti.
Mika Hilska
